Alastomat ja naamioidut – Markku Laakso nostalgian ja eskapismin kuvaajana

MIA HALTIA

 

Markku Laakso on kotoisin Inarista, Koppelon kylästä. Rakas kotiseutu, sielunmaisema, jäi taakse, kun Laakso aloitti opinnot Turun Piirustuskoulussa. Turkuun oli helppo jäädä, vaikka mieli halajaakin pohjoiseen. Pohjoinen maisema on kuitenkin voimakkaasti läsnä itse teoksissa: paksut nietokset ja lapinpukuihin puetut hahmot kertovat Laakson juurista.

 

Markku Laakson maalaukset sisältävät hyvin monenlaisia aineksia. Synnyinseutu, populaarikulttuuri ja suomalaisen, laajemmin länsimaisen, taiteen historia siirtyvät maalauksiin, jotka katsovat monellakin tavalla menneeseen mutta ovat hyvin selkeästi tätä päivää. Laakson teoksia onkin välttämätöntä tarkastella suomalaisen taiteen perinnettä vasten. Sitä kautta auringossa kimaltelevat hanget, ilmeikkäästi taipuvat männyt ja heleät taivaat kumpupilvineen tulevat ymmärretyiksi ei vain luonnonkuvina vaan eräänlaisina historiamaalauksina.

Suomalainen kulttuurielämä kasvoi ennennäkemättömään kukoistukseen 1800–1900-luvun vaihteessa. Tänä aikana luotiin perusta Suomen kansalliselle identiteetille. Maisema sai tässä hankkeessa keskeisen aseman. Erityisesti koskematon luonto koettiin ympäristöksi, joka parhaiten ilmentää suomalaisuutta ja siksipä sitä on usein kuvattu ajan taiteessa.

Maisema on myös Markku Laakson keskeinen kuva-aihe, joka esiintyy milloin taidehistoriallisena lainana, milloin itse valittuna näkymänä. Kansallisromanttisen maisemakuvaston toisinnot syntyvät kunnioituksesta taiteen perinnettä kohtaan, vaikka voihan toki kuvista lukea myös postmodernia ironiaa. Tärkeimpiä Laakson ilmaisuun vaikuttaneista taiteilijoista ovat Akseli Gallen-Kallela (1865–1931), Eero Järnefelt (1863–1937) ja Pekka Halonen (1865–1933).

 

***

 

Laakson maalauksissa nähdään sekä puettuja että alastomia hahmoja. Lapinpukuiset hahmot, Lapinpojat ja -tytöt, viittaavat Laakson pohjoisiin juuriin, kun taas monimerkityksinen Elvis on yhtä aikaa sekä ihailun kohde että hahmo, jota tarkastellaan kriittisesti.

Maalausten kaksi mieshahmoa – Elvis ja Lapinpoika – ovat Laakson alter egoja. Jälkimmäistä voi pitää myös omakuvana. Pukeutuminen on Laakson teoksissa naamioitumista, sillä kyse on roolien ottamisesta. Pukeutuminen myös tyypittelee hahmot ja asettaa ne vastakkaisiin positioihin. Lapinpuku viittaa perinteeseen, jonka miellämme luonnonläheiseksi ja turmeltumattomaksi, mutta se kertoo myös Laakson omasta kaipuusta menneeseen. Lapintyttöä hakkaileva Elvis on nähtävissä länsimaista kaupunkikulttuuria symboloivana modernina hahmona, tunkeilijana ja mahdollisena uhkana. Toisaalta Elviksen nahkoihin astuva Laakso tuo lapsuutensa idolin lähemmäksi tätä hetkeä – maailmaa, joka muodostaa jokapäiväisen kokemuspiirimme. Pukeutuminen ja naamioituminen voidaan siis tulkita paitsi itseymmärryksen prosessiksi myös roolileikiksi, joka mahdollistaa arjen todellisuudesta irtautumisen.

Sammon puolustus (1896) kuuluu Akseli Gallen-Kallelan tunnetuimpiin kansallisromanttisiin, symbolistisiin teoksiin. Markku Laakson samannimisessä teoksessa Elvis on ottanut Väinämöisen paikan. Näennäisesti Elvis-hahmo tuntuu irralliselta, mutta saa selityksensä kaukokaipuun ja sankarikultin kautta. Sekä rockin kuninkaan että pohjoismaisen ”kultakauden” ympärille on muodostunut myytti, joka koostuu loputtomasta määrästä kertomuksia. Mikä lopulta on totuus näistä myyteistä, sitä emme koskaan saa emmekä ehkä haluakaan tietää.

 

***

 

Myös alastonaihe liittää Markku Laakson teokset länsimaiseen taidehistoriaan. Mytologiseen ihmiskuvaukseen liittyvällä alastomuudella on hyvin pitkät perinteet. Alun perin jumaluuteen viittaava alastomuus on vuosisatojen ja tuhansien aikana saanut muitakin merkityksiä. Moraalisesti ja fyysisesti puhdas ihminen ei tarvitse vartalonsa peitoksi mitään, sillä hän ei tunne, hänen ei tarvitse tuntea häpeää. Vasta synti sai Aatamin ja Eevan verhoamaan itsensä. Olipa haavemaailma sitten Arkadia, Paratiisi, 1800-luvun kansallisromanttinen maisema tai suomalainen mökkiranta miellämme tässä ympäristössä kuvatun yksilön yhtä turmeltumattomaksi kuin maan hänen alaan.

Harmoninen yhteiselo voi myös häiriintyä; syynä on usein ulkopuolta tuleva uhka. Kalevalakin kuvaa paratiisin tuhoutumisen. Ulkopuolinen vaikute, turmelus, saapuu yhdeksän meren takana sijaitsevalle Saarelle Lemminkäisen hahmossa. Komea seikkailija-rakastaja lumoaa laulullaan Saaren neidot, jotka miesväki on jättänyt taloa pitämään. ”Saari” on myös seksuaalifantasia, jossa miehisen halun toteuttamiselle ei aseteta minkäänlaisia esteitä. Pekka Halonen on kuvannut Saaren neitoja teoksessaan Neiet nienten nenissä (1895), joka on ollut innoituksena Markku Laakson maalaukselle Lapinpoika, Elvis ja Saaren neidot. Halonen kuvaa kansanasuihin puetut neidot odottelemassa rannassa oudon kulkijan saapumista. Laakson teoksessa asetelma on monimutkaisempi. Alaston Lapinpoika kuvataan Saaren neitojen rinnalla samanarvoisena. Lemminkäistä vastaava Elvis on ulkopuolinen, komea hahmo, jota kohtaan Saaren neitojen kiinnostus ei ainakaan vielä ole herännyt.

 

***

 

Taidehistorioitsija Lynda Neadin mukaan mikään muu kuva-aihe kuin alaston naisvartalo ei yhtä voimakkaasta implikoi, että näkemämme kuva on taideteos. Kun feministinen tutkimus 1970-luvulla lausui ääneen sen, minkä taidetta katsova (mies)yleisö oli aina tiedostanut, alastonmaalauksen genreä ja naisen kuvaamista yleensä, sen avoimia tai piilotettuja tarkoituksia käsiteltiin ensi kertaa länsimaisen taiteentutkimuksen historiassa kriittisesti. Vuosisatojen ajan taidetta kuluttava oletettu mieskatsoja on vahvistanut sukupuolieroa ja omaa miehisyyden kokemustaan käyttäen välineenään alastoman naisvartalon kuvaamista. Perinteistä länsimaista alastonkuvaa voidaankin pitää ilmiönä, jonka yhtenä tarkoituksena on heteroseksuaalisen maskuliinisuuden imartelu.

 

Feministiksi tunnustautuva Markku Laakso on ymmärrettävästi myös kohdannut syytöksiä naisen esineellistämisestä. Vaikka naisvartalon estetisointia tai eroottisuutta ei voida Laakson teosten kohdalla kokoaan kieltääkään, se ei ole ensisijainen näkökulma. Alastomina luonnon helmassa askeltavat naiset eivät ole anonyymejä idealisoituja hahmoja, vaikka kuva-aihe näin saattaisi olettaakin. He ovat todellisia, yksilöllisine piirteineen tunnistettavissa olevia henkilöitä, jotka eivät alistu katseelle vaan ottavat mittaa siitä. Osaa uusimmista teoksista voidaan pitää muotokuvina jo siitäkin syystä, että niiden malli on nimetty, kuten käy ilmi maalauksista Uimari Maria tai Annika makuupussissa.

 

Laakson työskentelytapa on moderni. Hän käyttää apunaan pelkästään malleista ottamiaan valokuvia. Maalaussessioiden järjestäminen niin, että kaikki mallit pääsisivät samaan aikaan paikalle, on yksinkertaisesti liian vaikeaa. Myös luonnossa maalaaminen asettaa omat haasteensa. Siksipä Laakso kuvaa paitsi henkilöitä myös maisemia. Laakson käyttää malleinaan ystäviään ja tuttaviaan, kaikkiaan noin 20 henkilöä. Henkilöhahmo, joka nähdään valmiissa työssä saattaa kuitenkin olla yhdistelmä useasta eri kuvasta. Tietokonetta apunaan käyttäen Laakso muokkaa käytössään olevista lukemattomista valokuvista tavoittelemansa näkymän, jonka sitten siirtää kankaalle.

 

Hyvin olennainen ero perinteiseen alastonmaalaukseen nähden on myös se, että Laakso kuvaa toistuvasti itseään, omaa alastonta vartaloaan, asettuen itse katseen kohteeksi. Laakson teoksissa perinteistä subjekti-objekti asetelmaa – miestaiteilija ja naismalli – on tietoisesti horjutettu.

Markku Laakson kuvaamat alastomat hahmot voidaankin edellä kuvatun perinteen taustoittamana liittää puhtauden ja turmeltumattomuuden ideaan, joka on paitsi suomalaisen saunakulttuurin perinteinen elementti mutta liittyy myös kesänvieton historiaan laajemmin. Kesäpaikka, mökki, ei suotta ole suomalaisten kesäparatiisi. Eri-ikäisten ja eri sukupuolta olevien ihmisten meneminen yhdessä alastomana saunaan on tunnusomaista juuri suomalaiselle saunomiselle. Saunassa kaikki ovat samanarvoisia kun ulkoisen statuksen merkit on riisuttu. Edelleenkin sauna on pyhä paikka, joka riisuu saunojan synneistä ja keventää tämän mielen. Saunominen ja saunojat ovat aihe, joka toistuu monissa Laakson teoksissa – Trivial olkoon tästä esimerkkinä.

 

Markku Laakson maalauksia voi katsoa nostalgian ja eskapismin kuvina, jotka kertovat kaipuusta kauneuteen ja saavuttamattomaan. Laakson maalaukset toistavat suomalaisen luonnon myyttistä ainutlaatuisuutta, olipa sitten kyseessä talvi- tai kesämaisema. Luonnon helmassa, ikuisen kesäpäivän lämmössä vaeltavat ja askaroivat hahmot on tuotu niin lähelle luonnollisuuden ja turmeltumattomuuden tilaa kuin mahdollista. Lavastetut, romantisoidut näkymät ovat jotakin sellaista, jossa haluaisimme olla itse mukana. Vaikka Laakson yltiörealismi yrittää vakuuttaa katsojalle, että maalauksen näkymä on totta, se on haavekuva, jota ei koskaan ollutkaan.

 

Teksti on julkaistu Markku Laakso / Galleria Heino näyttelykatalogissa 2007. ISBN 952-5636-03-8